Joka paikkaan sattui. Kaikkein eniten sieluun. Kyyneleet valuivat poskille, kun ajoin ensimmäisen ”hiihtolenkin” jälkeen kotiin täydellisen nöyryytettynä. Noin kuuden minuutin lenkille oli tullut mittaa reilut 300 metriä. Olin kaatunut paniikin vallassa kahdesti ja kivuliaasti aamulla hankituilla pitokarvasuksilla.
Suunnittelin mielessäni kaikkien aikojen myynti-ilmoitusta nettikirpputorille. Kerrankin ilmoituksen uudenveroiset-luonnehdinnalla olisi katetta. Kyynelten lomasta hetkittäin hihitytti, kun mieleen tuli Bridget Jones -elokuvan eeppinen laskettelukohtaus. Ja taas itketti. Elokuva oli näyteltyä komediaa. Tämä oli minun elämääni.
Olen asunut kuusitoista vuotta Suomen hiihtopääkaupunki Lahdessa. Maanpetturina. Vuodesta toiseen olen julistanut vihaavani hiihtoa. Kun kouluaikojen pakolliset hikilankkusivakoinnit sai siirtää ikävien muistojen arkistoihin, päätin, että ei koskaan enää. Kun ei kerran ole pakko.
Maanpetturuudun lisäksi olen kärsinyt vuosi vuodelta pahentuneesta huono äiti -syndroomasta. Lapset hiihtävät päiväkodissa ja koulussa, mutta vapaa-ajalla vain mummun kanssa. Vain koska vanhemmat ovat kouluhiihdosta 80- ja 90-luvuilla traumatisoituneita jääräpäitä.
Pitäkää hiihtoniilot tunkkinne!
Viime talvena lomailimme perheen kanssa Vierumäellä. Jääräpäät päättivät salaa antaa hiihdolle mahdollisuuden. Huippuunsa huolletuilla vuokrasuksilla ja tasaisella reitillä kokemus oli hämmentävän positiivinen. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ehkäpä vielä joskus…
Kun tämä talvi osoittautui winter wonderland -voimauttajaksi meille koronan kurmuuttamille suomalaisille, oli peli selvä: jos ei nyt, niin ei sitten koskaan. Marssimme massan mukana suksikaupoille.
Loppiaisena lähdin innoissani testaamaan helpoksi kehuttua ensilumenlatua. Pahaksi onneksi navigoin itseni väärään lähtöruutuun ja päädyin televisiostakin tuttuihin intiaanikukkulan haastaviin maisemiin. Autossa itkiessäni en sitä vielä tiennyt, vaan ajattelin järkyttyneenä, että jos tämä oli helppo aloittelijan reitti, niin voi morjes, kiitos ja näkemiin! Pitäkää hiihtoniilot tunkkinne.
Kotona navigointivirheeni paljastui ja mies järkeili, että ainoa lääke olisi ratsastuksesta tuttu käytäntö: uudelleen hevosen selkään heti ennen kuin trauma syvenee. Niinpä lähdimme vielä samana iltana koko perheen voimin Tapanilan hiihtomajalle, jossa kiersin 45 minuuttia lähes pannukakkumaista kuntoykköstä kävelyvauhdilla.
Kaaduin vain kerran. Se tapahtui hetkellä, jolloin unohdin, että tasapainoni on yhtä hukassa kuin suuntavaistoni.
Henkinen kymppikortti käyttöön
Havuja perkele. Periksi en anna, päätin silloin. Kun taukoa on ollut noin 25 vuotta, on kai pakko hyväksyä, että perheen eskarilainen loistaa rinnallani hiihtotaidoillaan. Mutta toisaalta: kun aloittaa nollasta, huomaa kehityksen aina nopeasti, mikä on älyttömän palkitsevaa. Tämä on pätenyt tähän asti kaikkiin lajeihin.
Uuden lajin haltuunotossa auttaa kehittämäni Henkinen kymppikortti -metodi. Siinä annetaan kymmenen kerran verran armoa lajille ja itselle. Jos kymmenes kerta tuntuu edelleen tasan yhtä kamalalta ja sopimattomalta kuin ensimmäinen, voi silloin perustellusti todeta, että ei ole minun juttuni. Mutta ei ennen sitä.
Helmikuun 13. päivä raksitin henkisestä kymppikortistani seitsemännen kerran. Olin jo siirtynyt kuntoykköseltä noin kolmen kilometrin perhelenkille, ja satunnaisesti ohittanut muutamia alle 10-vuotiaita ja yli 80-vuotiaita – mutta en läheskään kaikkia. Molemmissa ikäryhmissä on nimittäin sellaisia latujen sankareita, että oksat (ja havut) pois!
Tämä seitsemäs hiihtokerta oli ensimmäinen, kun uskaltauduin laskemaan perhelenkin ainoan ”pahan mäen”. Siihen asti olin sivakoinut nöyrin mielin pikkulasten oikolatua. Pysyin pystyssä – vaikka vauhtia oli laskussa sykemittarin mukaan lähes 30 kilometriä tunnissa – ja lykin hurmoksessa eteenpäin! Lenkkarit jalassa en ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Noin tunnin hiihtelyn jälkeen päätin lähteä vielä neljännelle kierrokselle. Tiesin, että tästä tulisi talven – ja koko aikuiselämäni – ensimmäinen yli kympin lenkki. Sillä hetkellä tiesin myös, että henkinen kymppikorttini tulisi vaihtumaan kanta-asiakkuuteen.
Alku AINA hankalaa…
Lähetin ladun varrelta lämpimiä ajatuksia kaikille uuden lajin parissa itseään haastaville ekakertalaisille. Zumbaajalle, joka talloo kavereiden varpaille omintakeisella rytmillään. BodyPump-tunnin takariviläiselle, joka häpeillen nostaa pelkkää tankoa. Joogaajalle, joka epäilee jonkun vaihtaneen selkärankansa tilalle rautakangen.
Uskokaa, kun sanon: ensimmäiset hetket ovat hirressäkin ne vaikeimmat! Jos ei vielä seuraavalla kerralla, niin ihan pian takuulla jo helpottaa. Älä luovuta ensivaikeuksien vuoksi, äläkä missään tapauksessa vertaa itseäsi vieruskaveriin. Hän on voinut harrastaa lajia jo vuosia. Ja uskokaa tämäkin: jokainen keskittyy rakastamassaan lajissa täysillä omaan tekemiseen. Haparoivaa kanssatreenaajaa ei kukaan tunnista marketin kassajonossa enää seuraavana päivänä, sen verran itsekeskeisiä otuksia me ihmiset olemme.
Rakkaus lajiin ei ole vielä henkisen kymppikortin aikana syttynyt enkä tiedä tuleeko minusta koskaan intohimoista hiihtäjää. Mutta hiihdonsietäjä on sekin jo huomattavasti mukavampi status kuin hiihdonvihaaja.
Hiihto tuntuu lajina huomattavasti rankemmalta kuin vaikkapa juoksu tai usein rankaksi kuvattu spinning, mutta niitä olenkin harrastanut säännöllisesti jo vuosia. Hiihto tarjoaa kuitenkin jotain mitä juosten ei voi talvella saavuttaa: pakahduttavia postikorttimaisemia luonnon hiljaisuutta kuunnellen. Samalla veri kiertää istumatyöläisen yläkropassa ennenkokemattomalla tavalla.
Koskaan ei kannattaisi sanoa ei koskaan.
