”Yhden jumppatunnin takia ei viitsi edes lähteä salille.” Näin ajatteli 17-vuotias Terhi, joka jumppasi 43-vuotiaan Terhin arvion mukaan epäterveellä tavalla. Jos en saanut kahta tuntia mahtumaan päivän aikatauluihin, sai liikunta jäädä. Vasta toinen jumppatunti oli mielestäni se, josta oli hyötyä. Mistä tuon perverssin logiikan päähäni 1990-luvulla kehitin, sitä en enää muista, mutta himputin sitkeässä se istui pitkään.
Ajattelin myös, että minun tulisi käydä joka viikko samoilla tunneilla, koska muuten muut vakijumppaajat luulisivat, että laiskottelen, jos en joskus ole paikalla. Siksi en voinut koskaan kokeilla kertaluontoisesti uutta tuntia, vaikka periaatteessa olisi kiinnostanutkin.
Treenasin tuolloin Tampereella, Suomen ensimmäisellä Fressi-salilla Kuninkaankadulla. Muistan täsmälleen miltä lompakkokokoinen jumppalukujärjestys näytti ja missä kulmassa silloinen pinkki Fressi-logo oli. Muisto ei kerro Rain Man -elokuvasta tutusta ilmiömäisestä valokuvamuistista vaan siitä, että lukujärjestystä tuli tuijoteltua maanisesti.
Nuoruudesta muistan myös kolmannen karmean ajatusvääristymän. Olen aina ajatellut, että minulla on paksut reidet suhteessa muuhun kehoon. Ajattelin niin jo silloin, kun olin erittäin hoikka 14-vuotias. Koulussamme oli tapana järjestää joka kevät Erilainen koulupäivä naamiaishengessä. Päätimme ystäväni kanssa pukeutua silloisen hittisarjan – Gladiaattoreiden – Barbieksi ja Pantteriksi. Rusketus sekä jalkoihin että käsivarsiin saatiin tummista mummosukkahousuista ja urheilijaveljeni avustuksella haalituilla punasinivalkoisilla pelivarusteilla luotiin ”muskelimeininkiä”. Lahjakas ystäväni maalasi tekstiiliväreillä ohjelman logot paitoihimme.
Asun kauhuosuus olivat lyhyet urheilushortsit, jotka piti kiskoa niin ylös ahterivakoon kuin vain sielu sieti. Apua! Jättimäiset reiteni korostuisivat ja ysiluokkalaiset pojat pitäisivät minua vastenmielisenä näkynä!
Arvatkaa, meinaako itselläni itku tulla, kun nyt katson tuota naamiaiskuvaa? Miten surenkaan sitä, että tuo viehättävä tummatukkainen ”Pantteri” ihan oikeasti kuvitteli olevansa huomattavasti tuhdimpi kuin vieressä seisova ystävä. Erilaisen koulupäivän iloa varjosti ajatus siitä, että kaikki tuijottavat karmeita reisiäni.
Liiku ensin, tulkitse vasta sitten
Keski-ikäisenä perheenäitinä ajattelen, että varttikin liikuntaa voittaa kotisohvan 6-0. En jaksa uhrata ajatustakaan siihen, mitä kanssaliikkujat mahdollisesti ruumiinrakenteestani tai liikuntatottumuksistani ajattelevat. Voin joskus pölähtää tunnille vaikka silloin, kun ohjelmaa veivataan viimeistä kertaa. Muut osaavat sen ehkä jo unissaankin, mutta minä hapuilen vierasta askelsarjaa. Mitä sitten? Minun liikuntahetkenihän se on. Jos minua ei haittaa askeleissa sekoilu, tuskinpa muitakaan.
Ajattelussani on varmasti edelleen useita oikaisua kaipaavia vinksahduksia, mutta onneksi niitä on koko loppuelämä aikaa oikoa. Turhia rajoitteita aiheuttavia vääriä uskomuksia on varmasti jokaisella. ”En voi mennä salille, koska en ole sali-ihminen”. ”Hien määrä on suhteessa hyvään oloon. Venyttelytunnilla ei ole minulle mitään annettavaa.” Pahimmillaan väärä uskomus voi ohjata omaa liikuntaidentiteettiä suuntaan, joka estää liikunnasta nauttimisen ja haittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Ja jos pelkäät, että ryhmäliikuntatunnin kiinnostavin peilinäkymä koko porukalle olet juuri sinä, olet todennäköisesti väärässä. Jokainen on oman treeninsä keskipiste. Omassa tekemisessä ja ohjaajassa on seuraamista riittävästi.
Yksinkertainen vinkki väärien uskomusten taklaamiseen tulee tässä: Laita aivot narikkaan ja liiku.
Liikutaan siis ensin ja tehdään tulkinnat vasta sitten. Johtopäätökset tehdään tieteellisissä tutkimuksissakin vasta kokeen jälkeen. Hypoteesi, eli oletus on toki olemassa, mutta tutkimus saattaa sen kumota.
Mikä on sinun hypoteesisi, jonka olisit valmis vaarattomalla ihmiskokeella todistamaan epätodeksi?
