Koronakevät järjesteli arkemme uuteen uskoon aika tarkkaan puoli vuotta sitten. Nyt on sopeuduttava tähän eriskummalliseen koronasyksyyn ja tehtävä elämästä niin normaalia kuin mahdollista, vaikka maailmantilanne on kaikkea muuta kuin normaali. Arkea eletään päivä ja viikko kerrallaan. Rokotusta odotellessa.
Tänä vuonna olen saanut kokea maksimaalisesti yrittäjän elämään normaalistikin kuuluvaa epävarmuutta ja työkuorman epätasaisuutta: joskus töitä on liikaa, joskus liian vähän. Olen huomannut hetkittäin haaveilevani paluusta palkkatyöhön. Ikään kuin palkollisilla olisi ollut tässä jotenkin helppoa. Lomautuksia, irtisanomisia, rajoitteita ja paljon uusia toimintatapoja.
Luovuus, jota työssäni tarvitsen, on siitä jännä juttu, ettei se aktivoidu käskystä eikä pakottamalla. Samalla kun tyhjentyvä työkalenteri keväällä ahdisti, olin myös salaa helpottunut. Kun töitä ei juuri ollut, ei tarvinnut edes yrittää olla luova ja aikaansaava. Saatoin keskittyä poikkeuksellisen perhearjen pyörittämiseen autopilotilla. Elämä oli hetken aikaa kummallinen yhdistelmä Päiväni murmelina -elokuvaa ja huonoa tieteisleffaa, jossa julma tappajavirus kyykyttää koko universumin.
Perhettä pakoon hiki otsalla
Kesän jälkeen työtilanne on ilokseni vilkastunut. Luovaa energiaa kysytään niin asiakkaiden mainoskampanjoiden suunnittelussa kuin lastenkirjan kirjoitushommissa. Vaikka huhtikuu ja syyskuu ovat olleet työrintamalla lähes toistensa vastakohtia, löytyy molemmista kuukausista yhteinen nimittäjä. Liikunta on edullisin ja terveellisin tapa voimaantua haastavissa oloissa.
Huhtikuussa liikunta tarjosi tarpeellista omaa aikaa arkeen, jota elettiin koko perheen voimin neljän seinän sisällä 24/7. Niin paljon kuin tuota Kiljusen herrasväkeäni rakastankin, toisinaan heihin on vain pakko saada etäisyyttä! Enkä se muuten ollut pelkästään minä, joka koin tilanteen epämiellyttäväksi. Monitoimitaloelämästä, jossa kenelläkään ei ollut hetken rauhaa, stressaantui myös perheemme toinen draama queen. 15-vuotias kissarouva nuoli vatsaansa ison kaljun laikun.
Hädissäni googletin oiretta, jonka pelkäsin olevan lopun alkua. Itkin jo valmiiksi karmeinta vuotta ikinä. Ensin tuli korona ja sitten kuoli maailman rakkain kissakin. Mutta se oli ”vain” stressireaktio. Karva alkoi kesää kohden kasvaa takaisin.
Keväällä olin henkisesti niin lujilla, että sohvan vetovoima oli kovempi kuin aikoihin. Sain kuitenkin liikuttua suht säännöllisesti matalin sykkein ja se sai riittää. Tämä vuosi olkoon oikeutetusti armollisen treenaamisen teemavuosi. Kehittyä ehtii myöhemminkin, tärkeintä on pitää yllä jonkinlaista peruskuntoa.
Arkihuolet jyräävä askelsarja
Nyt syyskuussa, kun kalenteri on jälleen töitä ihanasti killillään, olisi helppo vedota kiireisiin. En yksinkertaisesti ehdi lenkille, spinningiin tai kuntosalille. Kun töitä on, niitä on tehtävä!
Miksi niin helposti unohtuu, että se työhön liittyvä iso oivallus saattaa putkahtaa päähän pyytämättä ja yllättäen hitaalla hölkkälenkillä? Ja miksi sekin unohtuu, kuinka ihanasti pääkoppa tyhjenee kaikista työhuolista, kun keskittyy kuuntelemaan ryhmäliikuntaohjaajaa?
Mitä koreografisempi tunti, sitä vaikeampi on edes yrittää miettiä mitään muuta kuin askelsarjaa. Pukuhuoneeseen jäävät kiltisti odottamaan työkiireet ja stressit. Viereiseen pukukaappiin on joku tuntematon ripustanut oman huolensa edelleen jatkuvasta lomautuksesta. Munalukolla suljetun kaapin hattuhyllyllä saattaa olla salattu huoli jonkun rakkaan terveydestä. Siellä ne meitä odottavat, vaikka ottaisimmekin liikuntahetken verran ansaittua etäisyyttä.
Olen yrittäjävuosien aikana ajanut itseni useamman kerran burnoutin partaalle. Kaikissa läheltä piti -tilanteissa takki on tyhjentynyt käsi kädessä liikunnan laiminlyönnin kanssa. Niin ei saisi missään tapauksessa käydä, sillä minun tärkeimpiä työvälineitäni ovat kirkas ajatus ja positiivinen energia.
Siksi tähän tiukkaan syksyyn on syytä kirjoittaa itselleen kirkkaankeltainen muistilappu alitajuntaan liimattavaksi: Älä nyt hyvä nainen ainakaan liikunnasta tingi!
